Yliannostus

Kaupunkimaisemaa. 

Moi taas nettikahvilasta!

Intensiivikurssi alkaa olla pulkassa, enää yksi luento jäljellä ja hyvä niin. Parin viikon rupeama on ollut aika tiukka, kiva päästä takaisin normaaliin elämään. Davidkään ei ole juuri Kazania kerinnyt kiertää, koska esseedeadlinet lähestyy uhkaavasti. Hän siis istuu pölyisessä pikkukämpässä ja kirjoittaa.

Kunnon suihkusta on jo lähes viikko ja muutenkin tämä idän eksotiikka alkaa uuvuttaa. Lisäksi mulla on kauhea siitepölyallergia ja vedän nappeja minkä kerkeän, mutta silti olo on välillä lähes sietämätön. Ollaankin Davidin kanssa juteltu, että ihan kiva päästä vaihteeksi lähteen parin viikon päästä.

Tänään käytiin muun muassa tällainen  keskustelu:

Minä: Ei ole vieläkään lämmintä vettä.
D: Mahtaakohan Venäjästä koskaan tulla normaali?
Minä: No eihän Venäjä edes halua olla normaali.
D: No ei. Mutta sellainen normaali, että kaikki toimii.

Nyt haaveillaan siitä, että Pietarissa pääsee lämpimään suihkuun. En kyllä edes uskalla ajatella, että ehkä sielläkin rempataan putkia.

Kazanin ruokatarjontakaan ei ole vegen kannalta mikään paras, aika lihapainotteista. Viimeiset pari viikkoa oonkin lähinnä ollut hiilihydraattidieetillä: valkoista leipää, valkoista pastaa, valkoista sitä ja tätä. Haaveilen Pietarin ihanista ravintoloista ja tietty Stockan tarjonnasta. Mulla on ollut liian hyvät oltavat Pietarissa, kun tää Kazanin todellisuus tuntuu niin rankalta. :D

Tässäpä sekalainen kuvakokoelma parilta viime viikolta.

Kaupunkikierroksella. Moskeija. 

Voitonpuistossa. 

Palanut kiska keskustassa. 

Heppakisoissa Hippodromilla. 

Minä ja polliisit Voitonpäivänä. 

Moskeija islamilaista yliopistoa vastapäätä.

Suomitytöt kotimatkalla. 

Joku yliopistorakennus. 

Söpö auto.

Iltakävelyllä.

Oisko jotain viiriäisenmunia. 

Työmaa. 

Seuraavan kerran sitten kuulumisia Pietarista! :)

Syyhy

Moikka!

Pitkästä aikaa Kazanin kuulumisia. En ole juurikaan päässyt nettiin, uutispimento tuntuu jopa ihan hyvältä. Nyt istun kahvilassa koneella ja päätin päivittää blogin. Kazanissa on täysi kesä, yleensä reippaasti yli +20 paremmalla puolella, monena päivänä on ollut ihan hellelukemat. :)

Venäläistä eksotiikkaa piti sitten lähteä hakemaan Kazanista asti, tää seuraava kertomus ei ole heikkohermoisille. ;) David lensi viikoksi tänne ja päätettiin vuokrata yksiö, koska hotellit on kalliita ja asuntolaankaan ei haluttu. Kämppävaihtoehtoja löytyi netistä ja paikallinen kaverini Olga soitteli vuokranantajille. 

Lopulta löytyi sopiva kämppä, keskustasta alueelta, jossa asuu paljon tataareja. Sijainti oli hyvä, hinta kohtuullinen ja kuvauskin ihan ok. Lauantaina pakkasin kamani, hurahtin taksilla sovittuna aikana sovittuun paikkaan hakemaan avaimia. Mutta Venäjällähän mikään ei kyllä mene ihan niin kuin Suomessa, ja sovittu tapaaminen on suhteellinen käsite. Odottelin vuokraemäntää asunnon lähellä (toim.huom kuten oltiin sovittu). Kun häntä ei kuulunut, soitin ja kysyin, olenko väärässä paikassa.

- Ai mitä, oletko siellä jo nyt? Odota siellä, soitan miehelleni, että hän tulee hakemaan sinut.

Talo ulkoa.

Hetken päästä tuli uusi puhelu, jossa sain tarkemmat ohjeet millaisella autolla mies tulee, mikä sen rekisterinumero on jne. Mutta eipä miestä kuulunut ja samalla hetkellä mun puhelin alkoi tiltata ja sammui lopulta kokonaan. Kirosin mielessäni, että ei ole todellista, jäänkö tienvarteen kököttämään rinkkani kanssa. Ärräpäät lenteli, kun räpläsin epätoivoisesti nokiaani. 

Lopulta sain puhelimen toimimaan ja lähes samalla hetkellä vuokraisäntä löysi mut. Hän kuskasi mut ladallaan kämpällä, kiidettiin aikamoista vauhtia. Aluksi maksoin kolmen päivän vuokran, käteisellä tietty. Eilenillalla mies kävi hakemassa loppuajan vuokrarahat.

Asunto on söpöhkö venäläisesti sisustettu yksiö: kokolattiamatot, sohvasta auki vedettävä sänky, tummaa puuta. Ensisilmäyksellä kämppä on ihan siisti ja puhdas, mutta tosiasiassa asunto on aika likainen ja pinttynyt.

Meidän vuokrayksiö.

Päällisin puolin näyttää ihan puhtaalta.
Kun vähän pintaa kuoputtaa niin huomaa totuuden. 

Näkymä kadulle.

Hyvin venäläinen kylppäri.
Suihkussa ei tule juuri käytyä. 

Ensimmäinen yö meni ihan jees, mutta toisena yönä Davidia alkoi syyhyttää. Iholle nousi paukamia ja mies raapi itseään minkä ehti. Mua ei syyhyttänyt, mutta ihon tarkastelu paljasti, että mullakin oli muutamia paukamia siellä täällä. Mitä lie ötököitä ja pölyä ollut, en halua aatella asiaa sen enempää. Seuraavana päivänä ostettiin uudet lakanat ja lananoiden vaihto auttoi, nyt ollaan saatu nukkua rauhassa, ainakin toistaiseksi. 

Eipä ne haasteet syyhyyn loppuneet. Maanantainaamuna menin suihkuun, mutta lämmintä vettä ei tullut ollenkaan. Google kertoi, että kuuma vesi on katkaistu koko keskustan alueelta. Monissa venäläisissä kaupungeissa lämmin vesi on poikki kesäisin pari viikkoa putkiverkostoremontin takia. Hanasta tulee nyt vain jääkylmää vettä. Onneksi mulla on mukana pullo kuivashampoota ja pystyin pitkittämään hiustenpesua muutaman päivän.

Eilen oli kuitenkin pakko pestä hiukset. Projektia varten tarvittiin tyhjä viiden litran vesitonkka, vedenkeitin ja avulias poikaystävä. Tonkkaan tehtiin sekoitusta jääkylmästä ja keitetystä vedestä. David kaatoi tonkasta vettä mun päähän ja mä vaahdotin ja huuhtelin. Hiustenpesuun meni vettä 2 tonkallista eli 10 litraa. :)

On asunnossa hyviäkin puolia – suurimpana oma rauha. Ydinkeskustaan on ehkä 1,5 kilsan kävelymatka. Kämppä sijaitsee tataarialueella, aivan vieressä on moskeija, josta kuuluu rukouskutsu. Alueella on oma tunnelmansa, ei mikään tylsä turistipaikka. 

Pysäköinti kielletty. 

Eilen tapasin paikallista kaveriani Olgaa. Olgan kanssa tutustuttiin ensi kertaa syksyllä 2007, kun olin vaihdossa Moskovassa. Olga opiskelu Moskovan valtiollisessa yliopistossa MGU:ssa venäjää ja suomea ja mä kävin välillä venäläisten opiskelijoiden suomen tunneilla. Pari vuotta siitä Olga oli vaihdossa Tampereella ja enemmän tutustuttiiin vuosi sitten, kun olin toistamiseen vaihdossa Moskovassa.

Oppaana paikallinen eli Olga. 

Turisti. 

Olga. 

Olga on kotoisin Kazanista, mutta viisi vuotta sitten hän muutti opiskelemaan Moskovaan. Noin vuosi sitten hän muutti takaisin kotikaupunkiinsa, koska sairasteleva äiti ja 102-vuotias isoisä tarvitsevat apua. Olga on puoliksi etninen venäläinen, puoliksi tataari isänsä puolelta. Tataari-identiteettiä Olgalla ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan ole, koska hänen vanhepansa erosivat pitkä aika sitten eikä Olga ole yhteydessä isänsä puolen sukulaisiin.

Viimeksi nähtiin noin vuosi sitten, kun vietin synttäreitäni ja läksiäisiäni Moskovassa. Eilen kierrettiin Olgan kanssa kaupunkia ja tehtiin pitkä, 3 tunnin kaupunkikävely. Hauskaa miten elämä voi viedä - enpä neljä vuotta sitten uskonut, että vielä jonakin päivänä tapaisin Olgan tämän kotikaupungissa. 

Muuten viikon tapahtumat voisi kiteyttää valokuviin, koska paljon on tapahtunut, ihan liikaa, että kaiken jaksaisi raportoida. :D

Käytiin tutustumassa Kazanin islamilaiseen yliopistoon.
Opin, että yliopistossa on 1000 opiskelijaa, joista 35 prossaa naisia.
Suurin osa naisista menee 4. vuosikurssilla naimisiin ja sehän niiden
tehtävä onkin, hoitaa kotia ja paapoa miestä.

Lisäksi vierailtiin yliopistomuseossa. Kuvassa keskellä meidän
proffa, joka on innokas ja omistautunut. 

Voitonpäivän ilta. Moskeija Kazanin Kremlissä. 

Lauantai-illalla käytiin Suomi-tyttöjen kanssa syömässä.
Menu oli lihapainotteinen.
Täytettyjä munakoisoja ravintelissa, nam.

Illan lopussa ravintolan manageri lähestyi ja halusi
tarjoja meille pullon skumppaa. Lisäksi saatiin
tuoretta ananasta ohhhhh.
Kuvassa opiskelukamu Sanni. 

Juttuhetki kadunkulmassa.
Sunnuntaina tehtiin Davidin kanssa kaupunkikierros. Aurinko paistoi
ja lämpöä taisi olla melkein +30.

Keskustassa oli joku puhelinyhtiö MegaFonin tapahtuma.
Pienet tytöt esiintyivät. 

Kahvilla. David joi IQ-kahvin,
joka tosiaan vaati vähän älyä.

Kahvilassa. 

Jalkapallofaneja kävelykadulla.

Taisivat olla Moskovan futisjoukkueen kannattajia. 

Törmättiin kävelyllä sattumalta
Aliideen, Shannoniin ja Peteriin. 

Muutama päivä vielä jäljellä Kazanin reissua. Lauantaina hyppäämme junaan ja edessä on 24 tunnin matka takaisin Pietariin.

Palataan!

1200 kilometriä itään

Tervehdys Kazanista!

Täällä ollaan, kahden viikon intensiivikurssilla Tatarstanin pääkaupungissa Kazanissa. Bloggailemaan en juuri pääse, sillä asuntolan internet-yhteys on kamala. Lyhyesti kuitenkin kuulumisia täältä idästä.

Lähdettiin matkaan Moskovan juna-asemalta Pietarista lauantai-iltapäivällä. Junamatka Pietarista Kazaniin kesti kaikkinensa hikiset 22 tuntia. Meillä oli Sannin kanssa paikat platskartissa, eli avoimessa vaunussa. Siellä ei ole neljän hengen hyttejä, vaan vaunu on avointa tilaa, ihmiset tulevat ja menevät.

Venäläisessä junassa naapurit ovat aina valmiita auttamaan. Meillä oli yläpunkat, eikä sinne kiipeäminen ollutkaan mikään helppo tehtävä. Yritettiin kiivetä sänkyihin, mutta sänkyjen yläpuolella on taso, jonka päälle saa laittaa matkatavarat ja niinpä makuutilaa korkeussuunnassa on noin 60 senttiä about. Yksinkertaisesti ei mahduttu änkeämään sänkyyn, koska aina joku ruumiinosa otti vastaan. Me siinä tuskailtiin ja aika äkkiä naapurit alkoivat opastaa. Yksi nainen neuvoi, että sänkyyn pitää mennä peruuttamalla ja tulipa joku jäbäkin siihen esittelemään, miten punkkaan kuuluu kiivetä. Kyllähän me sinne sitten lopulta päästiin, peruuttamalla. :D

Koska ilta oli pitkä ja juna tuskaisen kuuma ja tunkkainen, ei maattu koko iltaa kuin sillit suolassa, vaan mentiin Peterin ja Shannonin kupeeseen (eli hyttiin) viettämään iltaa. Venäläisessä junassa on helppo saada uusia ystäviä ja tutustuttiin kupeen muihin asukkaisiin, eli Antoniin ja Lenaan. Juotiin maljoja uusille tuttavuuksille ja istuttiin iltaa puoleen yöhön asti.

Kippis. Keskellä Anton, joka oli oike seuramies ja juttua riitti. 

Välipysähdyksillä saattoi jaloitella. Poijaat kurkkivat ikkunasta. 

Kazanissa sää on suosinut, eilen oli +27 ja aurinko porotti. Arvatkaa pänniikö istua osa päivistä luennoilla, arghhhhhhhhh! Vähän tietoa Kazanista, eli tämä on reilun miljoonan asukkaan kaupunki. Tatarstanin asukkaista noin puolet on tataareja ja muslimeja, ja loput etnisiä venäläisiä. Ei täällä kaupungin katukuvassa kuitenkaan huomaa islamin vaikutusta.

Moskeija Kazanin Kremlissä.

Huivi päässä Moskeijassa.

Pietarin kämppis ja minä. 

Asuntolan huone, minä ja Sanni asutaan yhdessä.

Netti on nyt niin kökkö, että kerron enemmän kuulumisia sitten joskus aikanaan. Palataan!

Nörtit Viipurissa

Tervehdys Viipurista. :)
Kuva by David.

Nyt luvassa megalomaaninen kilometripostaus viikonlopun Viipurin matkasta. Matkakumppanini David on mobiilinörtti, ja sellainen seuralainen sopii kaltaiselleni valokuvausnörtille älyttömän hyvin. Ei tarvinnut kuunnella valitusta, kun räpsin kuvia jatkuvalla syötöllä. Ah ihanuutta, sain nörtteillä niin paljon kuin huvitti.

Lähdettiin Davidin kanssa matkaan lauantaina puoli kahden aikaan. Pietarista Viipuriin voi matkata kätevästi paikallisjunalla eli elektriskalla, joita lähtee Pietarin Suomen-asemalta eli Finlandskii Vokzalilta siis. (Linja-autolla pääsee myös, mutta niistä en tiedä sen tarkemmin.) Osa junista pysähtyy jokaisella väliasemalla ja silloin matka vie 2.5-3tuntia. On myös nopeampia junia, jotka eivät pysähdy kuin parilla väliasemalla. Molempiin juniin lippu maksaa 180 ruplaa eli vajaat viisi euroa. Pietarista on matkaa Viipuriin 130 kilometriä.

Pietarissa käytiin ostamassa liput hyvissä ajoin ja mentiin sitten aseman eteen nauttimaan auringosta ja kahvista. Virhe. Laiturille mentiin noin 15 minuuttia ennen junan lähtöä, mukamas ajoissa, mutta siinä vaiheessa istumapaikat oli jo lähes täysin viety. Tunkemalla ja tiivistämällä mekin saatiin istumapaikat, mutta vain hetkeksi. Parin aseman jälkeen junaan tunki lisää mummuja ja pappoja, joten luovuttiin paikoistamme ja taidettiin sitten seistä puolisen tuntia tai kolme varttia. Ilmeisesti porukka oli matkalla pitkän viikonlopun viettoon mökeilleen. Onneksi loppumatka saatiin istua ja ehdittiin siinä sitten syödä eväätkin.

Junassa matkustavan kannattaa muuten säilyttää matkalippu matkan loppuun asti. Niin Pietarin kuin Viipurin asemalla oli elektroniset portit, joista pääsi läpi vain lukemalla lipun viivakoodin lukijassa. 

Paikallisjunassa. Tässä oltiin jo saapumassa Viipuriin ja
penkit tyhjenivät, kun ihmiset rynnivät ovelle.

Rautatieasema.

Majoituttiin Viipurissa Lepakko-hotellissa eli hotellissa Летучая мышь, osoitteessa Nikolaeva 3. Hotelli on ihan keskustassa, rautatieasemalle oli ehkä 10 minsan kävelymatka ja Punaiselle torille viisi minuuttia. Käveltiin tosin hotellille kiertoreittiä, koska älypuhelin opasti meidät ensin väärään paikkaan. Ihmisopas toimii paremmin kuin kännykkä. ;)

Hotellihuone ei ollut ihan halvimmasta päästä, mutta haluttiin viettää loma viihtyisässä paikassa ja se valinta oli oikein oiva. Oltiin tosi tyytyväisiä hotelliin. :) Kiinnostuneet voivat tsekata hotellin kotisivut tästä linkistä.

Venäjällä hotellit ei yleensä suostu majoittamaan asiakkaita ilman passia, viisumia ja maahantulokorttia. Suomesta tulevilla nämä on tietty mukana, koska muuten ei rajan yli pääse. Kun varasin hotellihuonetta, respanainen erikseen muistutti, että passit ja muut dokumentit täytyy olla mukana, muuten ei ole hotelliin asiaa.

Lepakko-hotelli on pieni ja söpö, siellä on 21 huonetta. 

Julkisivu on kunnostettu, kulman takana odottaa ränsistyneempi näky.

Huone oli siisti ja hieno, joskin aika pieni.
Peili avarsi tilaa. 

Euroremontoitu kylppäri.

Aula oli viihtyisä ja siellä toimi ilmainen langaton netti. 

Hotellin ravintola, jossa myös aamupala tarjoiltiin.

Aamupalalla oli blinejä, munakasta, puuroa, makkaraa, pekonia,
paahtoleipää ja leikkeleitä. Jotakin vihreää olisi siihen settiin kaivannut.
Ois sieltä lautaselleen voinut kasata enemmänkin ruokaa. 

Lauantainailtana guljailtiin ympäri Viipuria ilman suunnitelmaa. Kaupungissa on kätevintä liikkua kävellen, niin pieni ja kompakti se on.

David Salakkalahden rannalla. 

Raunioita. 

Turisti.
Kuva by David. 

Kaupunki oli paikoitellen roskainen. 

Torkkelinpuistossa on suomalaisen Jussi Mäkysen hirvipatsas.
Googlauksen mukaan pronssinen hirvi pystytettiin Viipuriin 1928. 

Torkkelinpuistossa on Alvar Aallon suunnittelma kirjasto. 

Ruokakaupan kakkuvalikoima on laaja. 

Suomenkielisiä kylttejä näkee runsaasti.

Illallista käytiin syömässä Ricotta-nimisessä ravintolassa Severnaja Ulitsalla eli Pohjoisella kadulla. Paikassa oli lauantai-iltana paljon väkeä ja musiikki pauhasi kovalla volyymillä. Seurueita oli lapsiperheestä bisnesmiehiin ja pariskuntiin. Davidin kanssa mietittiin, että Viipurissa kahvilat ja ravintolat ovat paljon "venäläisempiä" kuin Venäjän suurkaupungeissa. Esimerkiksi Pietarissa on älyttömästi ylikansallisia ketjupaikkoja, joissa ollessaan ei voi mitenkään sanoa, missä maassa on. Viipurin ravintoloissa esimerkiksi sisustus oli usein vähän vanhanaikainen ja jopa mauton, tårta på tårta.

Viipurin kasvisruokatarjonta tuntui olevan aika paljon jäljessä Pietaria, ja turvallisinta oli valita listalta pitsaa. Yleisesti ottaen ruokalistoilla oli paljon erilaisia liha- ja kalaruokia. Sushia oli kuitenkin tarjolla myös Viipurissa. Se tuntuu olevan kovin venäläinen ilmiö, että moni ravintola tarjoaa sitä sun tätä - sushia, italialaista ja venäläistä sen sijaan, että keskityttäisiin vain yhden maan tai alueen keittiöön.

Hintatasoltaan Viipuri on musta jonkin verran halvempi kuin Pietari. Toisaalta keskustassa oli turistipaikkoja, joissa oli turistihinnat. Ricottassa viinilasi oli kyllä ihan saman hintainen kuin Pietarissa, taisi olla 150 ruplaa eli nelisen euroa.

Ricotta-ravintola päiväsaikaan kuvattuna.

Pitsaa ja viiniä. Perussettiä, kohtuullisen hintaista ja hyvää. 

Viipurissa asuu noin 80 000 asukasta, ja se on tosi söpö pikkukaupunki. Ihmiset olivat ystävällisiä ja kaupungissa oli sellainen rento, kotoisa tunnelma. Toisaalta Viipurissa kyllä selkeästi huomaa, että se on turistikohde - siellä on elinvoimaa ja vieraita kieliä kuuli puhuttavan jatkuvasti.

Sunnuntaina aurinko paistoi ja oli lämmintä, joten lähdettiin kävelemään kaupungille. Mä halusin ehdottomasti mennä torille, joten suunnattiin siis sinne. Myyjät huutelivat suomeksi ja yrittivät kaupata rihkamakelloja ja piraattitietokoneohjelmia. Pihalla tönötti muutama koju, mutta suurin tarjonta oli kauppahallissa.

Kojuja ja taustalla oleva rakennus on kauppahalli. 

Sukkatarjontaa. Mä ostin pitkävartiset sukat,
kun edelliset Venäjältä ostetut ovat jo kuluneet puhki. 

Kuivattuja hedelmiä. 

Maatuskat rivissä, Tarjakin se siellä. 

Torilla.
Kuva by David.

Lihatiski. 

Ihanan runsas hedelmäkoju. 

Sunnuntaina turistilaumat kiersivät Viipuria ja paljon kuuli puhuttavan suomea. Tosi monen kaupan ja ravintolan kyltit on suomeksi, joten Viipuri on suomalaisille helppo Venäjä-matkailun kohde. Viipuri on vanha kaupunki, se on perustettu vuonna 1293 ja kaupungin linnaa alettiin rakentaa samana vuonna.

Turistilauma ja minä.

Kaupungissa pystyy hyvin tuntemaan sen, että se on ollut suomalainen kaupunki - siellä on suomalaista arkkitehtuuria ja historia on läsnä. Suomen rajalta on matkaa Viipuriin 40 kilometriä, niin lähellä se on.

Aikaisemmin olen kuullut Viipurista monenlaisia tarinoita, sillä sukulaiset ovat reissanneet siellä jonkin verran Neuvostoliiton hajottua. Yleisimmät tarinat ovat, että Viipurissa on likaista ja ränsistynyttä, siellä on kerjääviä pikkulapsia ja paljon taskuvarkaita. Reissullamme havaitsin ainoastaan, että osa rakennuksista oli ränsistyneitä ja roskaakin oli maassa paikoitellen, ei kuitenkaan kaikkialla. Varkaita ja kerjäläisiä en havainnut.

Paparazzi kuvassa.

David ja taustalla Viipurin linna. 

Kahvit terassilla. Aurinko lämmitti ihanasti.

Viipurin linnaa alettiin rakentamaan 1293.
Torniin olisi voinut pientä maksua vastaan kiivetä,
mutta korkeanpaikankammon takia en edes yrittänyt.

Viipurin linna. 

Linnan muurit. 

Taidessa talonseinässä.

Sivukaduilla oli rähjäisiä, hylättyjä taloja. 

Käytiin sunnuntaina syömässä paikassa nimeltä Art-Kafe Duet, kuviteltiin sen olevan joku taidehörhöpaikka, mutta ihan tavis ravintola se oli. Viipurin reissulta en voi esitellä perinteisiä venäläisiä ruokia vegeruokavalioni takia, mutta David tutustui johonkin pihviannokseen ja pitihän siitäkin sitten ottaa kuva. Mä tilasin neljän juuston pitsan, koska se vaikutti turvalliselta valinnalta. Tilatessa tarjoilija oikein erikseen mainitsi, että pitsa on sitten iso, oletko ihan varma, että haluat sen. No totta kai haluan!

Sisustuksessa oli yhdistelty rohkeasti erilaiseja kuoseja ja
materiaaleja. Tuloksena viehättävän venäläinen sekamelska.

Davidin annos. Lihaa, perunaa ja vihreää.

The more the cheese,  the better. Seuralainen auttoi vähän
ja pitsa oli kyllä niin ohut, että kyllä me se jaksettiin tuhota.

Linkkariaseman pihalla.

Karttahullu turisti. 

Sunnuntai-iltana junailtiin takaisin Pietariin ja torkuttiin osa matkasta. Loma oli ihanan rentouttava ja Viipurista jäi hyvä fiilis. Suosittelen! :)