Toistoliike

Ajelehtimassa.

Lähden tänään takaisin Pietariin. Olo on haikea. Päätin kirjoittaa yhden postauksen jo Suomesta, koska tiedän, että kun pääsen takaisin Venäjälle, haikeuteni katoaa. Unohdan nopeasti, että juuri nyt osa musta toivoisi voivansa jäädä Suomeen. Kun kuukaudet kuluvat ja koittaa toukokuu, toivon varmasti, että voisin jäädä Pietariin.

Joululoma Suomessa venyi viiteen viikkoon. Se on niin pitkä aika, että unohdin olevani vain käymässä. Työpaikkaan oli helppo palata, ja siellä oli helppo viihtyä jopa suunniteltua pidempään. Suurin Suomi-elämän luksus oli, että kummipoikaa, kummityttöä ja muita tärkeitä ihmisiä pystyi näkemään niin usein kuin tahtoi.

Olo on kuin pajunkissalla joulukuussa. 

Kuinkahan monta kertaa sitä vielä jaksaa tätä lähtemistä? Aina samat itkuiset hyvästit, sama ärsyttävä pakkausprosessi. Sisuksissa aina sama outo tunne, muutoksen tunne. Ärsyttävistä pikkuseikoista huolimatta haluan lähteä, päästä rajan toiselle puolelle. Kauas kaikesta. Lähelle kaikkea?

Ehkä tämä ainainen lähteminen on jäämisen välttelyä. En ole halunnut jäädä, jähmettyä, jumiutua. Ehkäpä se keskeneräinenkin gradukin on eräänlainen merkki jumiutumisen pelosta. Niin kauan kuin opinnot ovat kesken voin mennä ja tulla, ei tarvitse miettiä pidempiaikaista työpaikkaa eikä asuntolainaa, asioita, jotka juurruttaisivat paikalleen. Valmistuminen on kuin antaisi periksi - tässä se nyt oli ja tässä oravanpyörässä  kieputaan vuosikymmennet eteenpäin.

Hiljalleen on kuitenkin alkanut tuntua siltä, ettei olisi hullumpi ajatus viettää vaikka vuosi tai kaksi samassa kaupungissa, samassa maassa. Samassa asunnossa. Paikassa, joka ei olisi vain porukoiden peräkammari tai väliaikainen kämppä vaan koti. Pitäisi vain valita maa, kaupunki. Pitäisi valita jotakin sen sijaan, että mukamas pitää kaikki mahdollisuudet avoinna eikä valitse mitään - ajelehtii paikkojen ja ihmisten välissä. Tarvitsen todennäköisesti jonkinlaisen persoonallisuusvaihdoksen, että osaisin olla tyytyväinen paikallaan.

Pysähdys.

Jos en juuri nyt oikein jaksaisi toistuvaa lähtemistä, niin en jaksa ikävääkään. Aikuisista on helppoa olla erossa, mutta pienet lapset muuttuvat jo muutamassa kuukaudessa älyttömästi. Kummipojan ajanlaskulla neljä kuukautta on hirveän pitkä aika. Läheiset pikkumuksut ovat suurin syy, miksi lähtemisestä on tullut vaikeaa.

Kaverikuva. Maanantaina olin hoitamassa
kummipoika D:tä. Bella änkes syliin
ja D:nkin oli pakko päästä viereen. :)

Jatkan bloggailua Pietarista kevyemmillä aiheilla. До свидания, näkemisiin!