Yleisömagneetti

Moi!

Minne nämä viikot oikein katoavat? Monena iltana oon istunut kotona gradun parissa, ja siksi bloggaamisen aiheet ovat olleet vähissä. Eilen kävin kuitenkin katsomassa parin kaverin lentopallopelin, kauden päätösottelun. Pelipaikkana oli koulun liikuntasali Pietarin keskustassa.

Kaverini (suomalainen ja amerikkalainen) pelaavat pietarilaisessa liigassa, mutta en tarkemmin tiedä, millä tasolla. Yleisö koostui kahdesta ihmisestä, eli musta ja yhdestä toisesta kaverista. Ei siis mikään suuren yleisön hittipeli, mutta Sannin ja Carolynin takia kannatti mennä paikalle . :) Harmillisesti kavereideni joukkue hävisi pelin, mutta mun mielestä he pelasivat hyvin. Ei, en tietystikään ole yhtään puolueellinen. ;)

Mut laitettiin heti aluksi pitämään kirjaa pisteistä ja olin lievästi pihalla.
Kun kaivoin kameran esiin, mut vapautettiin tehtävästä ja sain ottaa kuvia.

Numero viisi on kaverini Sanni. 

Kavereiden joukkue pelasi hyvin, tai siltä se ummikosta vaikutti.
Tappio tuli hyvästä pelistä huolimatta. 

Kuvaaminen oli vähän vaikeaa, koska pelkäsin, että pallo tulee päin
ja rikkoo kameran. Onneksi ei. :)

Kaverini Carolyn. 

Pelin jälkeen treffasin kavereita ja mentiin baariin, jolla ei ole nimeä. Oltiin kuultu paikasta kaverin kaverilta ja koordinaatit olivat: baarilla ei ole nimeä, ja se on pimeällä sisäpihalla, jossa ei uskoisi olevan mitään. Baariin ei ikinä eksyisi ohikulkija, sillä jos sen olemassaolosta ei tiedä, sitä on mahdoton löytää. Kaverit valuivat paikalle hiljalleen ja poikkeuksetta kaikki soittivat ja kysyivät ohjeita, olivat jopa hieman pelokkaita kävelemään pilkkopimeällä sisäpihalle. :D Baarista tuli heti mun suosikki. Se on rento, coolien tyyppien hengailumesta, jossa on hyvää musiikkia. Ja vaikka en itse olekaan ollenkaan cool, niin silti olo oli kotoisa. :)

Kotiin tulin kuitenkin jo yhden maissa. Yksinkertaisesti sakea tupakansavu aiheuttaa mulle niin huonon olon, että usein tekee mieli lähteä kotiin aikaisin. Baareilun jälkeen hiukset ja vaatteetkin haisevat järkyttäviltä, silmiä kirvelee ja olo on muutenkin karmea. Täytyypä taas Suomessa muistaa arvostaa tupakointirajoituksia.

Eilen näin muuten pienen auto-onnettomuuden. Odottelin Aliidea kadunkulmassa, kun yhtäkkiä kuului jarrujen kirskuntaa. Seuraava mitä näin on se, että auto törmäsi mieheen ja mies kaatui törmäyksen voimasta maahan. Hän kuitenkin nousi itse pystyyn eikä loukkaantunut pahemmin. Hetki oli silti karmea, kuin hidastetussa filmissä.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa!